Yhteistoiminta tositestissä: susikiistat  

Yhteistoimintaa ehdotetaan usein ratkaisuksi tilanteisiin, joissa on kiistaa ympäristön tai luonnonvarojen käytöstä. Yhteistoiminnan mahdollisuuksia ja rajoja konfliktin hallinnassa on kuitenkin arvioitava tarkasti.

Tämä oli aiheena Tukholmassa maaliskuussa 2018 järjestetyssä työpajassa ”Collaborative Governance of Wildlife Conflict”, jota johti Ruotsin kuninkaan vieraileva professori Steve Redpath. Apuna arvioinnissa käytettiin kahden yhdysvaltalaistutkijan, Kirk Emersonin ja Tina Nabatchin, kehittämää yhteistoiminnan arvioinnin kehystä. Emerson ja Nabatchi kehottavat kiinnittämään huomiota yhteistoiminnan ennakkoehtoihin sekä dynamiikkaan, joka määrittää yhteistoiminnan lopputuloksia. Tämä auttaa ymmärtämään, miksi esimerkiksi suomalainen susikannan hallinta on niin haasteellista, vaikka se perustuu vahvasti eri toimijoiden yhteistoimintaan.

Susikannan hallinta ja yhteistyö

Suomessa pääasiassa metsästäjistä koostuva petoyhdyshenkilöiden verkosto toimittaa riistatutkimukselle tietoa suurpetohavainnoista, joita käytetään vuosittaisen susikanta-arvion aineistona. Kanta-arvion pohjalta maa- ja metsätalousministeriö määrittelee muun muassa sen, paljonko susikanta kestää verotusta. Metsästäjien, riistahallinnon ja viranomaisten yhteistyötä on myös suurriistavirka-apu. Metsästäjät avustavat sopimusperustaisesti esimerkiksi kolari- tai karkotustilanteissa.

Riistahallinnossa tällaista yhteistoimintaa on harjoitettu useiden vuosikymmenten ajan. Yhteistoiminta on myös monin tavoin tuloksellista. Mutta miksi juuri suden kohdalla konflikti voimistuu yhteistoiminnasta huolimatta eikä kiistoja olla pystytty käsittelemään toisin kuin monien muiden riistalajien kohdalla?

Yhteistoiminnassa pitää olla jaetut tavoitteet

Yhteistoiminnan ennakkoehtona pidetään usein sitä, että osapuolet tunnistavat ja tiedostavat riippuvuutensa eli etteivät yksin saavuta päämääriään. Susikannan hallinnassa tämä ennakkoehto toteutuu: riistahallinto ei saisi koottua susikantaa koskevia tietoja ilman metsästäjien apua; metsästäjät taas tiedostavat talkootyönsä arvon metsästysharrastuksen yhteiskunnallisen hyväksyttävyyden ja riistakantojen kestävän metsästyksen ylläpitäjänä.

Susikannan hallinnassa on kuitenkin se erityispiirre, että yhteistoiminta on muuttunut korostetun välineelliseksi: yhteistoimintaan liittyy oman edun tavoittelua eivätkä kaikki osapuolet tavoittele samaa päämäärää. Emerson ja Nabatchi pitävät onnistuneen yhteistoiminnan edellytyksenä sitä, että syntyy yhteisiä tavoitteita tai ”teoria muutoksesta”. Tällä he tarkoittavat jaettuja käsityksiä siitä, miten jokin ongelma tai tilanne ratkaistaan.

Susipolitiikassa yhteishallinnan tavoitteet ja sitä kautta myös käsitykset keskeisistä ongelmista ja ratkaisuista ovat susipoliittisten toimijoiden välillä eriytyneet radikaalisti.

Kun Suomi liittyi Euroopan unioniin ja sudesta tuli Luontodirektiivin IV-liitteessä mainittu suojeltu laji, tuli riistahallinnon tavoitteeksi turvata susikannan suotuisa suojelun taso. Tähän tarvitaan tieteellisesti luotettavaa tietoa. Metsästäjien näkökulmasta susikysymys on edelleen resurssin käytöstä — tai osittain myös harmin hallinnasta, jolloin keskeistä on saavuttaa mahdollisimman suuri kanta-arvio ja taata suuri saaliskiintiö. Vastaavaa yhteistoiminnan tavoitteiden eriytymistä ei välttämättä ole tapahtunut monen muun lajin kohdalla.

Yhteistoiminnan dynamiikka voi johtaa epäsuotuisaan tilanteeseen

Yhteistoiminta voi johtaa ennakoimattomiin lopputulemiin eivätkä kaikki kehityskulut ole aina suotuisia ristiriitatilanteiden hallitsemiseksi. Yhteistoiminta voi esimerkiksi voimaannuttaa joitakin toimijoita. Tämä puolestaan voi johtaa toimijoiden väliseen epätasapainoon ja vallan käyttöön tavoilla, jotka eivät edesauta yhteisten ongelmien tai kiistojen ratkaisua. Kehittyvissä maissa tällaiset tilanteet ovat liittyneet esimerkiksi korruptioon tai marginaalissa olevien ryhmien syrjäytymiseen heille tärkeitä resursseja koskevista päätöksistä.

Suomen susipolitiikassa metsästäjille on yhteistyön myötä muodostunut avainrooli. Jotkut metsästäjät ovat kuitenkin käyttäneet tätä asemaa myös tavoilla, joka ei edesauta susikiistojen — eikä myöskään susien aiheuttamien ongelmien ratkaisua. Lakot ja protestit, joilla painostetaan riistantutkimusta tuottamaan metsästäjien näkökulmasta edullisia susikannan arvioita tai poikkeuslupiin kohdistuva tinkaaminen kertovat yhden ryhmittymän valta-asemasta yhteistoimintatilanteessa.

Ideaali punnituista, viisaista ratkaisuista, joita yhteistoiminta parhaimmillaan tuottaa, ei toteudu.

Konfliktissa on mukana myös ongelmia, jotka eivät ratkea susikannanhoidon yhteistoiminta-areenoilla. Esimerkiksi EU:hun sekä luonnonsuojeluun yleisesti ja suteen erityisesti kohdistuva kulttuurinen vastustus ovat asioita, joita ei voida menestyksekkäästi ratkaista niiden osallistumismekanismien avulla, joilla susikannan hallinnassa operoidaan. Yhteistoimintaa suunniteltaessa ja hallittaessa olisi hyvä olla tietoinen tällaisista konfliktitekijöistä. Sama ilmiö nähdään myös vaikkapa Tenojoen lohikiistassa: lohikysymyksiä ei voida ratkaista ilman, että ratkaistaan saamelaiskysymys.

Miten ulos vaikeista tilanteista?

Kun on ajauduttu tilanteeseen, jossa jotkut tahot hyödyntävät sekä yhteistoimintaa että konfliktia resurssina ajaessaan omia tai oletetun viiteryhmänsä etuja tai johon liittyy laajempia, yhteistoiminnan ulottumattomiin jääviä ongelma-alueita, yhteistoiminnan käytännöt joutuvat tositestiin. Avainhaaste on, syntyykö hyvää yhteistoimintatahtoa. Hyvän yhteistoimintatahdon edistämiseksi yhteistoiminnan on kohdistuttava paitsi itse konfliktin aihealueeseen, myös yhteistoiminnan periaatteisiin ja toimintatapoihin.

Yhteistyökumppanien on esimerkiksi luotava säännöt, joihin kaikki sitoutuvat ja jotka kannustavat toimimaan luottamusta herättävästi. Vasta tätä kautta saadaan voimaannutettua niitä toimijoita, jotka haluavat sitoutua rakentavaan yhteistoimintaan.

Taru Peltola & Outi Ratamäki

Kirjallisuutta

Emerson, Kirk & Nabatchi, Tina (2015). Collaborative Governance Regimes. Georgetown University Press, Washington, DC.