Havaintoja susikiistasta #2: Prosessi vai lopputulos? — Miten opitaan olemaan eri mieltä yhteiskuntaa rakentavalla tavalla

Monimutkaisten ja kiistaa aiheuttavien yhteiskunnallisten ongelmien ratkomiseen vaaditaan yhteistoimintatahtoa. Keskeinen askel tätä kohden on siirtyminen olemaan eri mieltä yhteiskuntaa rakentavalla — ei hajottavalla — tavalla. Luovutaan siis vihan ja epäluulon lietsonnasta ja keskitytään ratkomaan asiakysymyksiä, tunnistamaan puheena olevien asioiden erilaisia seurausvaikutuksia eri ryhmille ja sovittamaan yhteen erilaisia tavoitteita. 

Susikannan hoitosuunnitelman päivitysprosessissa on harjoiteltu olemaan eri mieltä toista osapuolta arvostaen. Usein kuitenkin ongelma voi olla siitä, että hyvän yhteishengen ja yhteistyötahdon merkitystä ei oivalleta — edes omien tavoitteiden saavuttamisen kannalta. Tässä voi auttaa se, että tunnistetaan, mikä on yhteistoimintaprosessin merkitys lopputuloksen kannalta. 

Yhteistoimintaa käsittelevässä kirjallisuudessa (esim. Emerson & Nabatchi 2015) korostetaan usein, että yhteistoiminnan lopputuloksia ei voi irrottaa niihin johtavista prosesseista. Mutta vaikka kumpikin on tärkeä osa yhteistoimintaa, voi prosesseista itsestään kumpuavia hyötyjä ja vaikutuksia olla vaikeampi kommunikoida ja viestiä. Tästä syystä painopiste esimerkiksi viestinnässä on usein sisällöistä kertomisessa — siitä mistä päästiin tai ei päästy sopimaan. Samalla kuitenkin tulisi hahmottaa se, että ilman yhteistä oppimista ja yhdessä luotua ilmapiiriä tuloksia ei synny. 

Susikannan hoitosuunnitelman päivitysprosessissa mukana olleet arvostivat sitä, että oppivat uutta prosessin kuluessa kuulluilta asiantuntijoilta sekä toisiltaan.

Siitä huolimatta prosessin ja lopputuloksen yhteen kietoutumisen hahmottaminen oli vaikeaa. Tämä näkyi muun muassa siinä, että sidosryhmän edustajien oli vaikea nähdä arvoa sille, että oltiin henkilökohtaisesti opittu ymmärtämään toisen osapuolen tarpeita. Tällaisen oppimisen nähtiin olevan täysin irrelevanttia oman osallistumisen päämäärien kannalta. Monien odotukset kohdistuvat nimittäin siihen, miten hyvin oma sidosryhmä saa läpi omia tavoitteitaan. Prosessin onnistumista mitattiin siis sillä, kuinka paljon saadaan omia vaatimuksia lyötyä läpi suunnitelmaan — eikä sillä, onnistutaanko yhdessä löytämään uusia ratkaisuja, jotka tyydyttäisivät mahdollisimman monia. 

Sitä, että osapuolet hahmottavat mahdollisuuksia yhteisiin etuihin ja jaettuihin saavutuksiin, pidetään kirjallisuudessa yhteistoimintahdon edellytyksenä (Fisher ym. 1991). Sen sijaan jos osapuolet eivät hahmota osallistumistaan varsinaisena yhteistoimintana, prosessi saatetaan mieltää valtakamppailuna. Kilpailuasetelman ylläpitäminen voi näyttäytyä houkuttelevana strategiana oman ryhmän etujen ajamisessa. Mutta riskinä on, että tällöin ei synny yhteisesti hyväksyttyjä tuloksia, vaan kamppailu jatkuu loputtomiin riippuen eri osapuolten kulloisistakin voimasuhteista. Yhteistyöllä voidaan päästä kohden pitkäkestoisempia tuloksia ja ratkaisuja, jotka paremmin huomioivat asioiden moniulotteisuuden ja erilaisen merkityksen yhteiskunnan eri ryhmille. 

Yhteistoimintatahdon löytämisessä auttaa, jos osapuolet ymmärtävät, että kaikkia osapuolia tyydyttäviin ratkaisuihin pääseminen voi edellyttää valmiutta joustaa omissa vaatimuksissa, mutta samalla kompromissihalukkuus voi johtaa lähemmäs myös ryhmän omia tavoitteita.

Kun oivalletaan, että omia tavoitteita ei välttämättä saa edistettyä ilman, että prosessin muutkin osapuolet hyötyvät, voidaan yhteistoiminta kokea mielekkäänä. On myös hoksattava, että ilman yhteisiä oppimisprosesseja, jaettuja keskusteluja ja muutoksia positioissa ei synny yhteisesti hyväksyttyjä tuloksia.

Muutoksen aikaan saaminen voi edellyttää parempaa tietoisuutta ja viestintää prosessin merkityksestä. Tähän tarvitaan uusia viestinnän keinoja: asiasisältöjen ohella on kuvattava enemmän prosessin kulkua ja siihen vaikuttaneita tekijöitä, jotta välitetään kuvaa oppimisprosessista sekä ratkaisujen perusteista. Tämä tunnistettiin haasteeksi myös susikannan hoitosuunnitelman arvioinnissa (Ratamäki & Peltola 2020). Samalla voidaan tehdä ymmärrettävämmäksi myös laajemmalle yleisölle sitä, miten ratkaisuihin on päädytty ja miksi. Tämä helpottaisi yksittäisten sidosryhmien kokemaa taakkaa muutoksen ajureina kohden rakentavaa yhteiskunnallista keskustelua.

Taru Peltola & Outi Ratamäki

Outi Ratamäki on tutkija Itä-Suomen yliopistossa ja tutkii CORE-hankkeessa luonnonvarojen hallintaa ympäristöpolitiikan ja -oikeuden rajapinnoilla. Taru Peltola on erikoistutkija Suomen ympäristökeskuksessa ja vetää CORE-hankkeen tapaustutkimusten kokonaisuutta.

Lähteet

Emerson, Kirk & Nabatchi, Tina (2015). Collaborative governance regimes. Washington DC, Georgetown University Press. 

Fisher, Roger,  Ury, William & Patton, Bruce (1991). Getting to Yes: Negotiating Agreement Without Giving In. New York, NY: Penguin Books.

Ratamäki, Outi & Peltola, Taru (2020). Susikannan hoitosuunnitelman päivitysprosessin arviointi. Maa- ja metsätalousministeriön julkaisuja 2020:11. Ks. myös MMM:n uutinen 20.11.2020.

Kuva: Juha-Pekka Turunen