Soten umpikuja antoi opetuksen osallistumisen ja konsensuksen etsimisen hyödyistä

Sote-umpikujan analyyseissa on kiinnitetty huomiota muun muassa sote-ratkaisun monimutkaisuuteen ja suureksi paisuneeseen mittakaavaan, hallituksen sisäisiin lehmänkauppoihin ja vaikeuksiin huomioida perustuslakiasiantuntijoiden kritiikkiä. Yhteistä tahtotilaa ei tahtonut löytyä ja prosessin jäljiltä nousi vielä epäilys siitä, oliko päätösten kannalta olennaisia laskelmia hautautunut valtionvarainministeriön pöytälaatikkoon. Heikki Hiilamo viittaa tuoreessa kirjoituksessaan myös kuiluun arkisen käyttäjäkokemuksen ja ulkoa tulevan ”top-down”-uudistuksen – mukaan lukien vieraaksi jääneen valinnanvapaustavoitteen – välillä.

Sote-prosessia ei kannata unohtaa. Sen kariutuminen muistuttaa varhaisen ja riittävän laajan osallistumisen ja konsensushakuisten menetelmien hyödyistä mutkikkaissa suunnittelu- ja päätöksentekoprosesseissa.

Osallistumisprosessien tutkijat pitävät ongelmallisena niin sanotttua ”Päätä-julkista-puolusta” (englanniksi: decide-announce-defend, DAD) -päätöksentekomallia: Pienessä ja samanmielisessä porukassa tehdään kiireelliseltä tuntuva päätös valmiista ratkaisusta. Kun julkistettu ratkaisu törmää kritiikkiin huonosta valmistelusta ja vaihtoehdottomuudesta, siirrytään puolustuskannalle.

Muodolliset kuulemisprosessit järjestetään, mutta ne eivät vaikuta tehtyyn ratkaisuun. Kriitikot leimataan tapauksesta riippuen tunteilijoiksi, fundamentalisteiksi tai NIMBYiksi. Voimakkaan tahdon ja kovan kiireen yhdistelmä jyrää myös järjestelmällisen tiedon hyödyntämisen. Perusteellisen etukäteisvalmistelun ja arviointien sijaan tietoa valikoidaan jo tehdyn ratkaisun oikeuttamiseksi. Tanskalainen politiikan tutkija Bent Flyvbjergin termein vallan rationaalisuus syrjäyttää rationaalisuuden vallan.

Monien suunnittelu- ja päätöksentekoprosessien ongelmana on, että riittävän laajan ja varhaisen osallistumisen arvoa ei ymmärretä ratkaisujen laadun ja hyväksyttävyyden avaimena.

Vuorovaikutus palvelee kaikkia osapuolia parhaiten, jos se ajoittuu ennen merkittäviä päätöksiä eikä vasta niiden jälkeen. Jos huomio keskittyy valmiin ratkaisun nopeaan toteutukseen, erilaiset osallistumisen ja vuorovaikutuksen muodot tuntuvat vain hidastavan prosessia. Satsaukset dialogien tai työpajojen järjestämiseen näyttävät ylimääräisiltä kuluilta, vaikka niiden suhteellinen osuus suurten hankkeiden budjeteissa olisi häviävän pieni.

Joskus osallistumisen merkitys ymmärretäänkin vasta kantapään kautta, kun prosessi törmää vastarintaan ja kiistelyyn. Vuorovaikutuksen kustannuksia ja resursointia kannattaisikin vertailla myös konfliktoituneen prosessin kustannuksiin.

Päänvaivaa aiheuttava käytännön ongelma on osallistumisen laajuuden mitoittaminen ja menetelmien kohdentaminen: Kuinka paljon ja millaista osallistumista oikein tarvitaan? Ainahan voisi tehdä enemmän? Tähän kysymykseen ei voida vastata yleisellä tasolla, vaan osallistumisen määrä ja menetelmät on suhteutettava ratkaistavan ongelman mittasuhteisiin.

Nyrkkisääntönä voidaan pitää, että päätöksenteon avoimuuden ja osallistumisen pitää olla niin laajaa ja laadukasta, että syntyvät ratkaisut ovat sekä legitiimejä että toteuttamiskelpoisia. Kriisitilanteissa keskitetty ja nopea päätöksenteko ilman mitään osallistumista voi olla täysin hyväksyttävää ja oikeutettua. Kaikissa tilanteissa samat menetelmät ja komentoketjut eivät kuitenkaan toimi. Osallistumisen ja sidosryhmäyhteistyön suunnittelu ei siis ole mielekästä ilman diagnoosia, joka kertoo, onko kyse kesyistä vai viheliäisistä ongelmista.

Konsensushakuisella päätöksenteolla on paikkansa siellä, missä toimivat ratkaisut vaativat monien osapuolten sitoutumista, resursseja ja aktiivista tukea eikä kenelläkään ole mahdollisuuksia viedä ratkaisua läpi yksin. Konsensushakuisessa päätöksenteossa ei ole enää mielekästä puhua osallistumisesta vaan yhteisestä päätöksenteosta ja sitoutumisesta ja näiden edellyttämästä neuvottelusta. Tavoitteena on edetä yhteisestä ongelman määrittelystä yhteisiin päätöksiin ja usein myös yhteiseen toimeenpanoon. Tällaiset prosessit eivät ole helppoja, mutta niiden etuna on päätösten parempi valmistelu, laajempi hyväksyttävyys ja ratkaisujen varmempi toimeenpano.

Lasse Peltonen

Kirjoittaja on ympäristökonfliktien ratkaisun professori Itä-Suomen yliopistossa ja CORE-hankkeen johtaja.

Lähteet

Flyvbjerg, Bent (1998). Rationality & Power. Democracy in Practice. University of Chicago Press, Chicago.

Creighton, J. L. (2005). The Public Participation Handbook : Making Better Decisions Through Citizen Involvement. Washington DC & San Francisco: Jossey-Bass.

Hiilamo, Heikki (2019). Miksi Sote-uudistus jälleen kerran epäonnistui. Politiikasta. 29.4.2019. https://politiikasta.fi/miksi-sote-uudistus-jalleen-kerran-epaonnistui/

Raisio, H., Jalonen, H., & Uusikylä, P. (2018). Kesy, sotkuinen vai pirullinen ongelma? Tiedon käyttö yhteiskunnallisessa päätöksenteossa. Helsinki: Sitra.

Susskind, L., & Cruikshank, J. (1987). Breaking the Impasse: Consensual Approaches to Resolving Public Disputes. New York: Basic Books.

Susskind, L., McKearnan, S., & Thomas-Larmer, J. (1999). Consensus Building Handbook. A comprehensive guide to reaching agreement. Thousand Oaks, CA: Sage Publications.